Tunnelmia

Viime aikoina kaipuu Helsinkiin ja perheen ja kavereiden luo on hiljalleen hiipinyt mieleen. Jaakko (jonka olen maininnut täällä nyt jo pariin otteeseen) pohti joskus aiemmin, kuinka olisi kiva päästä Helsinkiin vierailemaan päiväksi tai pariksi ja palata sitten takaisin, ja tämä mielikuvitusleikki on pyörinyt päässäni yhä useammin. Toisaalta mielikuvissani Helsinki on se ihanan kesäinen kaupunki, joka se oli tänne lähtiessäni, mikä se ei kyllä tällä hetkellä mitä todennäköisimmin ole. En haluaisi oikeasti astua lentokoneeseen Helsinkiin, sillä se rikkoisi tämän ”vuosi englantilaisena” -kuplan jossa nyt elän, mutta ajatus siitä on silti kiehtova. Etenkin nyt joulun lähestyessä perhe ja ystävät sekä kaikki suomalaiset joulujutut ovat mielessä paljon. Samoin suomalaiset herkut – Jenkki-varastot loppuivat eikä purkka vaan maistu samalta ilman xylitolia! Myös ruisleipä. Ja karjalanpiirakat. Ahh, karjalanpiirakat… 

Täälläkin on jo aika kylmä... 

Kun tämän lisäksi koulujutut stressaavat (aika paljon esseitä palautettavana ja kokeita ja kaikkea hauskaa) ja orkesterin konsertti lähestyy enkä ole oikein valmistautunut ja ja ja… No, ehkä liioittelen vähän, sillä en kutsuisi tätä ”kulttuurishokiksi” tai mitään vielä, olen edelleen tosi tyytyväinen että olen täällä ja nautin elämästä. Ehkä kaikki alkaa vaan olla rutiininomaisempaa nyt, ja siksi on enemmän tilaa ajatella ihmisiä siellä kotona.

Tätä kaikkea mietiskellessäni sain ihanan yllätyksen postitse! Ystäväni lähettivät myöhäisen syntymäpäivälahjan, ja se oli ehkä täydellisin lahja minkä olen ikinä saanut. He olivat koonneet nättiin Vallilan muistikirjaan kuvia, viestejä, lausahduksia, inside-juttuja ja kaikkea hauskaa! Oli ihanaa, että he olivat selkeästi ajatelleet ja nähneet vaivaa sitä varten, ja se oli täydellinen päivänpiristys. Aion täyttää siihen jatkossa omia kokemuksiani muistiin, kuten minua ohjeistettiin tekemään.

Äiti lähetti perinteisen partiolaisten adventtikalenterin, mistä olin myös hyvin innoissani. Lisäksi Jouluradio aloitti toimintansa, mikä on ihanaa! Suomalaisia joulubiisejä kuunnellessa tuli heti joulufiilis!

<3

Joten kaiken kaikkiaan täällä menee hyvin, mutta kaipaan ihmisiä sieltä Suomesta. Unelmani ulkomailla opiskelusta/elämisestä on kuitenkin hiukan kärsinyt, sillä en ole varma haluaisinko elää vuosia eristyksissä kaikista ihanista ihmisistä ja suomalaisesta kulttuurista. No sen näkee sitten, kyllä mä edelleen haluaisin vanhempana kokea ulkomailla asumisen, ainakin lyhytaikaisesti. 

Aika lailla vastakkaisia juttuja olen onnistunut näemmä tähänkin lyhyehköön tekstiin sijoittamaan, mutta ehkä se vaan kuvaa nykyistä mielentilaani. Mikään ei ole ”joko-tai” (joko olen mieleltäni täysin hilpeä tai sitten kaipaan palavasti takaisin Suomeen), vaan enemmän ”toisaalta mutta toisaalta”.

Kirjaston eteen on ilmestynyt maailmanpyörä!
 Myös pikkuinen luistelualue! :D

Ehkä kellonaikaakin voi osaltaan syyttää siitä, että selkeä ajatusten ilmaisu on vähän hukassa… Siispä hyvää yötä minun puolestani, nyt menen nukkumaan! 

TAHDON!

En ole postannut mitään taas vähään aikaan, mutta nyt X-Factoria katsoessani osui sopiva hetki taas kirjoittaa. Aiheen varastin häikäilemättömästi kaveriltani Jaakolta, koska tasa-arvoinen avioliittolaki, JEEEE!!!

Ensinnäkin olen tietysti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä yleisen tasa-arvon puolesta, minkä kirjoittaminen tuntuu oudolta, sillä tasa-arvo on mielestäni niin itsestään selvästi tärkeä asia. Jos yhteiskunta kieltää ihmisiltä tasa-arvon, eli siis sen että jokainen on yhtä tärkeä ja että ihmiselämä on aina yhtä arvokas, on jotain todella pahasti pielessä.

Omasta mielestäni on myös omituista kuinka jotkut ”normaalit” heterot sanovat etteivät niin välitä tästä lakimuutoksesta, sillä se ei kosketa heitä itseään. Sen lisäksi että kyseinen lause aina kalskahtaa korviini kovin väkinäiseltä (ettei kukaan VAAN erehdy luulemaan homoksi, hui kauhistus), on mielestäni myös hassua ajatella, ettei yhtäläiset oikeudet yhdelle ihmisryhmälle muka vaikuttaisi muuhun yhteiskuntaan mitenkään. Tässä lakimuutoksessa oli kyse muustakin kuin yhtäläisistä naimaoikeuksista: oman näkemykseni mukaan demokraattinen, sivistynyt yhteiskunta ei voi kohdella ihmisiä eriarvoisesti sen mukaan, onko heidän kumppaninsa samaa vai eri sukupuolta. En haluaisi asua maassa, jossa joiltain kielletään perheen perustaminen vanhanaikaisten ennakkoluulojen perusteella.   

Avoin keskustelu on kuitenkin tärkeää, sillä toinen demokraattisen yhteiskunnan tunnusmerkeistä on, että kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Ennakkoluulot eivät purkaudu, ellei niitä käsitellä. On ymmärrettävää, että erityisesti pienillä paikkakunnilla ja uskonnollisten arvojen vaikutuksessa kasvaneilla voi olla negatiivisia käsityksiä asioista, joiden kanssa heidän ei ole tarvinnut olla kauheasti tekemisissä. Valitettavasti on niin, että jos ei kohtaa mitään omasta itsestä poikkeavaa, erilaisuutta on vaikea ymmärtää ja siksi hyväksyä. Suurin ihmetyksen aiheeni ovat kuitenkin (uskonnolliset) ihmiset, jotka sanovat ymmärtävänsä, että homoseksuaalisuus on synnynnäinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa, mutta SILTI eivät voi hyväksyä sitä. Siis eikö tässä ole joku ristiriita? Eikö muka ole äärimmäisen epämoraalista kieltää toista ihmistä olemasta oma itsensä?

Olin pyytänyt isääni lähettämään tekstarin minulle heti kun päätös lakimuutoksesta saataisiin. Kellon lähestyessä äänestysajankohtaa tarkistin kännykkääni tekstareiden varalta viiden minuutin välein, vaikka tiesin, ettei se ollut värissyt kädessäni sillä välin. Selitin innokkaasti kaverilleni Amritille koko prosessista ja odotimme yhdessä tulosta. Valitettavasti sosiologian kokeeni alkoi ennen kuin ehdin saada tuloksen äänestyksestä, ja jouduin vastaamaan koekysymyksiin jännityksessä. Noin vartti kokeen alkamisen jälkeen kuulin kännykkäni värisevän laukussa, ja halusin saada kokeen vain loppuun nopeasti. Kun vihdoin sain luettua viestin, olin ERITTÄIN iloinen!! Huudahdin ”Jess! Jess! Jess!!!” ja taputin käsiäni. Syöksähdin vielä toiselle puolelle luokkaa kertomaan ilouutisesta joillekin muille kavereille.

Kotiin päästyäni näin vielä kuvia ja videoita Kansalaistorin juhlinnasta ja liikutuin. Olisi ollut hienoa olla paikan päällä todistamassa historiallista hetkeä, mutta ei voi mitään, ainakin olin hengessä mukana!

Tämä on ollut mielipidepainotteisin teksti, jonka olen kirjoittanut tänne tähän mennessä. Jos tämä herätti sinussa mielipiteitä (puolesta tai vastaan) niin kirjoita kommentti ja luen/vastailen mielelläni! 

Kielistä

Taisin jo aiemmin mainita että suomenkielen arvostukseni on täällä ollessa noussut. En aiemmin juuri koskaan kuunnellut suomalaista musiikkia, mutta nyt minulla Spotify-listalla 16 tuntia suomalaisia kappaleita. Kaipaan suomen kieltä ja suomeksi juttelua. Täällä suomen kielen uniikkius ja hauskat piirteet korostuvat. Vaikka pidän englannista tosi paljon ja se on minusta ihana kieli, se on tietyissä asioissa vähän liian ”käytännöllinen”. Englannissa useille asioille on sana, joka kertoo tarkalleen, mikä se kyseessä oleva asia on. Tällainen sana voisi olla vaikkapa ”premature baby”. Suomen kielessä taas monelle näistä sanoista on joku hauskempi sana, niin kuin tässä tapauksessa ”keskonen” sen sijaan että sanottaisiin ”ennenaikainen vauva” tai jotain vastaavaa. Pidän myös siitä, että suomen kielessä sanoja voi taivuttaa tosi monilla eri tavoilla. Ei vain lukuisissa sijamuodoissa, mutta myös tyyliin ”pyöreä, pyörylä, pyöryläinen, pyörö” ja niin edelleen, ja silti kaikki ymmärtää mitä tarkoitetaan (kirjoitin aluksi ”mitä tarkoitat”, mutta sitten totesin että itse asiassa suomen passiivi on myös aika kiva).

 Pidän myös siitä, että Suomessa luetaan kieliä. Kuulin juuri vähän aikaa sitten, että Britanniassa kaikkien oppilaitten pitää alkaa lukea jotain kieltä (usein esim. ranska, espanja tai saksa), mutta monet lopettaa sen kielen lukemisen viimeistään siihen mennessä kun menee sixth formille tai collegeen, eli periaatteessa lukiota vastaavaan oppilaitokseen. Pari vuotta kielen opiskelua menee siis ihan hukkaan, koska brittioppilaat eivät koe kielten opiskelemisen olevan hyödyllistä, kun koko muu maailma kuitenkin osaa englantia. Osittain tämä varmaan johtuu siitä, että brittilukioissa voi lukea maksimissaan neljää ainetta (useimmat lukee kolmea), eli jos haluaa kovasti opiskella vaikka fysiikkaa, matematiikkaa, biologiaa ja mantsaa, ei vieraille kielille vain jää tilaa. Minusta se on aika surullista, koska kieli on niin merkittävä osa kulttuuria ja se että niitä ei opiskella saa britit (ja muut englanninkielisissä maissa elävät ihmiset) vaikuttamaan aika välinpitämättömiltä.

Sen vuoksi, vaikken kauheasti pakkoruotsin kannalla itse olekaan, olen todella tyytyväinen että Suomessa koulussa pitää opiskella ainakin kahta vierasta kieltä (ruotsia ja englantia) ja että monet lukevat useampiakin. Pakko kehuskella vielä että luin juuri kokonaisen kirjan ruotsiksi ensimmäistä kertaa elämässäni! Olen ylpeä!! Ruotsia on kivempi lukea chick littinä kuin keskittyä oppitunteihin, sen olen täällä oppinut. (Vink vink, aikaisena joululahjatoiveena arvostaisin helppolukuista ruotsinkielistä kirjaa)

Toisaalta, englannin kielen arvostukseni ei ole täällä yhtään laantunut. Edelleen rakastan englannin eri aksentteja, ja sitä että uusia sanoja voi luoda yhdistelemällä eri sanoja (esim. brunch, smog, jeggings jne). Pidän myös siitä, että englantilaista kirjallisuutta on ollut jo vuosisatoja, ja että Shakespearen näytelmien kaltaiset vanhat teokset ovat edelleen merkittäviä ja laajasti tunnettuja. Pidän siitä että englanti on monipuolinen ja kansainvälinen kieli, ja pidän tosi paljon Stephen Fryn kaltaisista henkilöistä, jotka osaavat käyttää englannin kielen eri puolia hyväkseen mielenkiintoisesti ja hauskasti.

Tiivistettynä siis: Eri kielet ovat hauskoja ja kaikilla kielillä on omat erikoisuutensa ja ihanat puolensa!