Tapasin läheisimmät englantilaiset ystävät viimeistä kertaa tänään! Mentiin syömään Warehouse Cafe -nimiseen kasvisravintolaan lähellä Birminghamin keskustaa. Ruoka oli herkullista, paikka oli viihtyisä ja seura sitäkin parempaa. Mukana olivat siis Sunaya, Amrit, Létitia ja Frankie. Sain ystäviltä kortteja, Frankielta myös kirjan ja Sunayalta suloisen pehmonallen. Meillä oli tosi hauskaa, mutta jäähyväisten hetki oli aika kauhea. Nämä ihmiset ovat tehneet vuodestani sen mikä se oli, olen oppinut tuntemaan heidät vuoden aikana hyvin ja olemme jakaneet monet keskustelut ja hetket, joita ilman vaihtovuoteni olisi ollut merkityksetön. En tiedä milloin ja missä tulen tapaamaan heidät uudestaan, tai kuinka kauan siihen menee. Tämän vuoksi Suomesta lähtiessä läksiäiset olivat paljon helpommat - edessä oli jännittävä vuosi ja uusia kokemuksia, ja kymmenen kuukauden jälkeen kaikki tapaisi taas uudestaan. Nimenomaan tämä aikaraja ja vaihtovuoden rajallisuus helpottivat Suomesta lähtöä, vuosi kun menee kuitenkin nopeasti uusien kokemusten parissa. Ja vuosi on ollut upea! Kirjoitan tästä lisää jossain vaiheessa, mutta olen erittäin tyytyväinen että lähdin ja sain kokea tämän kaiken. Se että se on nyt melkein lopussa ja joudun hylkäämään tämän elämän ja nämä ihanat ihmiset määrittelemättömäksi ajaksi ja palaamaan samaan vanhaan rutiini-Suomeen on vaikeaa. Minä, Frankie ja Amrit haaveilimme yhdessä reilaamaan lähtemisestä (ja kuvittelimme tapaavamme romanttisesti Eiffel-tornin juurella Pariisissa), ja jos sen pystyisi toteuttamaan, olisi se ihana päämäärä, jota kohti suunnata.
Lupasimme pitää yhteyttä, ja olen todella kiitollinen että elämme aikaa, jolloin sosiaalinen media ja muut systeemit helpottavat kommunikointia huomattavasti. Mutta ei se ole sama kuin se että näkee useita kertoja viikossa koulussa ja keskustelee kasvokkain! Ihmissuhteet ovat muutenkin jo tarpeeksi vaikeita, ja pelkään että menetän joitain kavereitani täällä kun en enää tapaa heitä niin usein. Tiedän olevani niin läheinen muutamien kanssa, että yhteydenpito varmasti jatkuu, mutta lähtö ahdistaa silti.
Aloin kyynelehtiä bussissa matkalla kotiin, kun luin saamani kortit. Sain uteliaita katseita. Ystäväni olivat vain kirjoittaneet minulle ja minusta niin kauniisti! (Sidenote: englantilaiset ovat sentimentaalisempia ja puhuvat tunteista enemmän kuin suomalaiset. Osin tämä on stereotypia, mutta ei suomalaiset ikinä lisää pusuja xxx viestien loppuun tai sano "I love you lots" kavereille.) Miten sitä nyt, kun on ystäviä kahdessa maassa ja aina kaipaa jotakuta?
 |
| Vasemmalta: minä, Frankie, Létitia, Amrit. Sunaya puuttuu kuvasta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti