Millainen vaihtovuoteni oikeasti oli?

Eri vaihtojärjestöjen kiiltävät esitteet ovat täynnä kuvia iloisista nuorista New Yorkin Times Squarella ostoskassit kädessä tai Lontoossa poseeraamassa Big Benin juurella. Voin tällä blogilla kertoa vain omista kokemuksistani vaihto-oppilaana, mutta voin silti vakuuttaa, että kenenkään vaihto-oppilaan elämä ei ole pelkkien onnellisten ja jännittävien kokemusten jatkumoa. Arki voi olla tylsää vieraassakin maassa, eikä ruuhkabussi ole sen jännittävämpi ulkomailla asuessa kuin se on Suomessa.

Alussa koin olevani vähän yksinäinen, kun en ollut ehtinyt ystävystyä vielä kovin hyvin paikallisten tai vaihtareiden kanssa. Oli turhauttavaa, kun olisi halunnut mennä reissailemaan Birminghamin ulkopuolella, mutta tuntui, ettei ollut ketään kenen kanssa lähteä. Alkuvuosi tuntui siksikin aika arkiselta. Kevään aikana ja loppuvuodesta reissasin enemmän ja tutustuin Englantiin. Vaihtovuoden toinen puolisko olikin mieluisampi: näin enemmän Englantia, olin ystävystynyt sekä paikallisten, että vaihtarien kanssa paremmin ja Birmingham alkoi tuntua kodilta. Toisaalta minusta oli hyvä sekin, että loin ensin arkirutiinit ja totuttauduin elämään Englannissa, ja aloin vasta sen jälkeen matkustelemaan. Syyni lähteä vaihtoon ei kuitenkaan ollut lomailu, vaan nimenomaan arjen kokeminen.

Ennen vaihtoa minulle ja muille vaihtareille varoiteltiin, että kulttuurishokki tulee kaikille ja että sen vuoksi on ihan maassa ja koti-ikävän kourissa puolen välin tienoilla. Varauduin siis kokemaan tämän pahamaineisen kulttuurishokin mutta… missä se oli? En mielestäni kokenut kulttuurishokkia Englannissa. Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina olin vain iloinen ollessani Englannissa enkä kerennyt ajattelemaan Suomea. Myöhemmin, silloin joulun aikaan, Suomi oli enemmän mielessä, mutta en missään vaiheessa tosissani halunnut palata. Jouluaattona olin haikeana, mutta siitäkin pääsin yli kun aloin vain tekemään jotain. Pahempi kulttuurishokki tuli oikeastaan Suomessa ja etenkin matkalla Suomeen. Nyt lähes viikko kotiinpaluun jälkeen olen jo LÄHES tottunut taas Helsingissä asumiseen ja jo melkein nautinkin siitä, mutta ensimmäisinä päivinä jokainen Birminghamista saatu viesti toi halun palata takaisin. Kaksi ensimmäistä päivää Helsingissä menivät aika tunteiden mylläkässä, koska toisaalta halusin takaisin Birminghamiin, toisaalta nautin Helsingistä, tutuista ihmisistä ja suomalaisesta ruoasta, ja toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä että halusin ylipäätään takaisin Birminghamiin, kun kotiinpaluun ja perheen tapaamisen pitäisi olla vain iloinen asia. Mutta sinne jäi niin paljon! Tuntuu erittäin omituiselta että vaihtovuosi, jota odotin niin kauan ja joka tuntui aika pitkältä ja tärkeältä ajanjaksolta elämässäni, on nyt ohi. Vaikka palaisin Englantiin, en koskaan enää voi palata täsmälleen siihen aikaan ja elämään mikä minulla siellä oli; siihen kouluun, siihen taloon, niitten samojen ihmisten keskelle. 

Koko vaihtovuoden ajan Helsinki ja läheiset ihmiset Suomesta olivat päivittäin mielessä, vaikken ehkä maininnut sitä tällä blogilla kauhean usein. Tylsinä hetkinä koulussa kävelin mielessäni Helsingin katuja ja mietin, millaisia keskusteluja kävisin tuttujeni kanssa. Kaipasin suomen kieltä ja sitä helppoutta, kun voi puhua ilman väärinymmärryksen pelkoa ja ilman tarvetta hakea sanoja. Välillä Birminghamissa tuntui ulkopuoliselta ja jutustelu ei aina luonnistunut saumattomasti englanniksi, ja silloin kaipasin suomen kieltä ja suomalaisia ystäviä ja perhettä.

Kaiken kaikkiaan haluaisin vain muistuttaa tuleville vaihtareille, että vaihtarin elämä ei aina ole niin hehkeää kuin vaihtojärjestöjen kiiltävät esitteet ja vaihtoblogit ehkä antaisivat ymmärtää. Ne yleensä esittelevät vain ne kohokohdat. Jos vaihtoon lähtee sillä asenteella, että arjen kokeminen vieraassa kulttuurissa on itsessään mielenkiintoista, niin vaihdossa pärjää hyvin eikä välttämättä suurta kulttuurishokkia joudu kokemaan. En kuitenkaan halua sanoa että vaihtoni oli tylsä, surkea, mitäänsanomaton, hukkaan mennyt vuosi! Kaukana siitä! Ystävystyin upeisiin ihmisiin, joiden kanssa aion jatkaa yhteydenpitoa. Opin hurjan paljon brittiläisestä kulttuurista ja sain elää unelmaani Englannissa asumisesta. Nyt vaihdon jälkeen tuntuu kuin Birmingham olisi toinen kotikaupunkini, tulevaisuudessa varmaan kuullessani uutisia Birminghamista innostun samalla tavalla kuin briteissä innostuin kuullessani sanan ”Finland” mainittavan jossain. Vaikka kielitaidon kehittyminen ei ollut minulle se ykkössyy vaihtoon lähtiessä, on toki totta että englantini on väistämättä parantunut, ja hyvä niin. Olen oppinut paljon myös eri kulttuureista, sillä Birmingham on tosi monikulttuurinen: vaihtovuoden aikana kävin ensimmäistä kertaa Gurdwarassa ja intialaisissa häissä, ja opin koulussa paljon myös Islamista! Tuntuu, että ymmärrän erilaisia kulttuureja ja ihmisiä nyt paremmin. En vielä tiedä, olenko kehittynyt ihmisenä niinkään paljon. Se on ehkä toinen klisee, mitä tuleville vaihtareille jauhetaan. Toki nuori ihminen kasvaa vuoden aikana ihmisenä normaalistikin paljon, enkä väitä ettei mitään kehitystä olisi tapahtunut. En vain tiedä, kuinka pitkälle tämä kehitys on vaihtovuoden ansiota ja kuinka pitkälle se on vain ”normaalia” kehitystä. Tietenkin minuun vaikuttaneet asiat olivat viime vuoden aikana erilaisia kuin mitä ne ovat olleet Suomessa, ja siten kehitys on voinut olla erilaista, vaikkei sitä välttämättä ole ollut sen enempää kuin yleensäkään vuoden aikana.

Mitä käy blogille? Totta puhuen, en tiedä. Jos teillä, rakkaat lukijat, on jokin toive blogin tulevaisuuteen liittyen, niin kertokaahan toki. En usko että suomalainen elämäni on tarpeeksi mielenkiintoista säännöllisen blogin pitämiseksi, mutta saatan päivittää tänne joitain isompia tapahtumia ja ajatuksiani silloin tällöin. Kai se jää nähtäväksi. Tuntuu melkein surulliselta jättää nyt virallisesti vaihtoblogin kirjoittaminen! Nyyh! No, kohti uusia seikkailuja!

PS Englannin pukukoodivaatimuksista vapauduttuani värjäytin hiukseni sini-vihreiksi. Kai se on symbolista laajemmalle elämänmuutokselle?