Kuunnellaanko unelmassa muidenkin näkemykset?

Nyt ihastuttaa ja vihastuttaa samaan aikaan sen verran paljon että pitää avautua, vaikka tän blogin käyttö on muuten jäänytkin nyt vähän vähemmälle.

Osallistuin tänään Helsingissä Meillä on unelma -mielenosoitukseen, jossa yli 15 000 ihmistä osoittivat mieltään monikulttuurisuuden puolesta ja rasismia ja perussuomalaisen kansanedustajan Olli Immosen Facebook-tekstiä vastaan. Paikalla oli hurjan paljon ihmisiä, ja positiivinen sanoma välittyi hyvin. Lavalla esiintyi tunnettuja muusikoita laidasta laitaan, esim. Anna Puu, Anssi Kela, Paleface, Musta Barbaari jne. Puhujia oli kutsuttu kaikista eduskuntapuolueista. Yleinen teema ja keskeinen viesti oli, että emme suvaitse rasismia tai vihapuhetta, että monikulttuurinen ja avoin Suomi on unelmiemme Suomi. Hallituspuolueista Kokomuuksen ja Keskustan edustajat pistettiin koville, kun kiiltokuvapuheiden jälkeen heille huudettiin "Tekoja, tekoja!" - pelkät latteudet ihanteista ("Ei mulla muuta." -Alex Stubb) eivät riitä, jos Immoselle ei tehdä mitään ja jos Perussuomalaiset saavat siitä huolimatta jatkaa hallituksessa. Tämä kaikki ihastutti.

Mutta sitten päästään siihen vihastukseen. Lavalle astui perussuomalaisia edustava Matias Turkkila, ja ennen kuin Turkkila oli saanut sanaa suustaan, alkoi lavan edustalla mustia lippuja heiluttanut anarkisti-joukko huutaa "TURKKILA ON RASISTI! TURKKILA ON RASISTI!", ja sen jälkeen yleisöä oli vaikea hillitä. Tätä ennen oltiin kyllä taputeltu ja hurrattu eri puheissa esiintyville muistutuksille siitä, että "toista osapuolta on kuunneltava" ja "keskustelua on käytävä avoimesti". Mutta kun nämä mukavat puheet oltiin saatu päätökseen ja oli Turkkilan vuoro, mukavat periaatteet unohtuivat. Koomikko Ali Jahangiri yritti pistää suut tukkoon anarkisteilta: "NYT TURPA KIINNI! KÄYDÄÄN SITÄ DIALOGIA!". Se ei paljon auttanut, vaan herjaukset jatkuivat. Anarkistit olivat vielä kätevästi lavan ja mikrofonien vieressä, joten TV-uutisissa vihamöly vaikuttaa vielä aggressiivisemmalta kuin mitä se ehkä oli. Tunsin myötähäpeää. Viha ei parane vihalla, eikä perussuomalaisiakaan saisi leimata tai lokeroida tai herjata kuuntelematta ensin heidän puoltaan asiasta. Pelkällä yksimielisten keskinäisellä jutustelulla ("Kyl must monikulttuurisuus on ihan kiva juttu" "No niin mustaki!") ei ole mitään arvoa, koska se ei haasta mitään. Ja jos olemassaolevia ennakkoluuloja ei haasteta, ne pysyy, ja silloin mikään ei muutu.

Keskustelu on demokratian pohja. Se on myös tällasiten mielenosoitusten pohja. Tätä tapahtumaa olisi nimittäin hyvin voinut luulla leppoisaksi kesäkonsertiksi, ellei perussuomalaisten edustajaa olisi päästetty lavalle. Perussuomalaisten kutsuminen tilaisuuteen sai kritiikkiä jo etukäteen, mutta jos Turkkilaa ei olisi kutsuttu (tai, kuten tässä tapauksessa, kun hänen viestinsä hiljennetään), ei tapahtumalla ole mitään arvoa, vaan se muuttuu leikiksi, kivaksi kesäjammailuksi, jolla ei oikeasti vaikuteta yhtään mihinkään. Ettekö mölyäjät ymmärrä, että ilman eri puolten dialogia ei saavuta yhteisymmärrykseen?!?

Mutta tarvitseeko rasistia suvaita? Tiettyyn piteeseen asti kyllä. Sananvapauden nimissä myös oman arvomaailman vastaisten mielipiteitten tulee voida päästä kuuluviin. Sananvapaudesta seuraa toki vastuu, ja näitä mielipiteitä tuleekin sen jälkeen kritisoida kunnolla. Mutta vasta sitten kun mielipide on kuultu!

Ei mulla muuta.








 

Millainen vaihtovuoteni oikeasti oli?

Eri vaihtojärjestöjen kiiltävät esitteet ovat täynnä kuvia iloisista nuorista New Yorkin Times Squarella ostoskassit kädessä tai Lontoossa poseeraamassa Big Benin juurella. Voin tällä blogilla kertoa vain omista kokemuksistani vaihto-oppilaana, mutta voin silti vakuuttaa, että kenenkään vaihto-oppilaan elämä ei ole pelkkien onnellisten ja jännittävien kokemusten jatkumoa. Arki voi olla tylsää vieraassakin maassa, eikä ruuhkabussi ole sen jännittävämpi ulkomailla asuessa kuin se on Suomessa.

Alussa koin olevani vähän yksinäinen, kun en ollut ehtinyt ystävystyä vielä kovin hyvin paikallisten tai vaihtareiden kanssa. Oli turhauttavaa, kun olisi halunnut mennä reissailemaan Birminghamin ulkopuolella, mutta tuntui, ettei ollut ketään kenen kanssa lähteä. Alkuvuosi tuntui siksikin aika arkiselta. Kevään aikana ja loppuvuodesta reissasin enemmän ja tutustuin Englantiin. Vaihtovuoden toinen puolisko olikin mieluisampi: näin enemmän Englantia, olin ystävystynyt sekä paikallisten, että vaihtarien kanssa paremmin ja Birmingham alkoi tuntua kodilta. Toisaalta minusta oli hyvä sekin, että loin ensin arkirutiinit ja totuttauduin elämään Englannissa, ja aloin vasta sen jälkeen matkustelemaan. Syyni lähteä vaihtoon ei kuitenkaan ollut lomailu, vaan nimenomaan arjen kokeminen.

Ennen vaihtoa minulle ja muille vaihtareille varoiteltiin, että kulttuurishokki tulee kaikille ja että sen vuoksi on ihan maassa ja koti-ikävän kourissa puolen välin tienoilla. Varauduin siis kokemaan tämän pahamaineisen kulttuurishokin mutta… missä se oli? En mielestäni kokenut kulttuurishokkia Englannissa. Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina olin vain iloinen ollessani Englannissa enkä kerennyt ajattelemaan Suomea. Myöhemmin, silloin joulun aikaan, Suomi oli enemmän mielessä, mutta en missään vaiheessa tosissani halunnut palata. Jouluaattona olin haikeana, mutta siitäkin pääsin yli kun aloin vain tekemään jotain. Pahempi kulttuurishokki tuli oikeastaan Suomessa ja etenkin matkalla Suomeen. Nyt lähes viikko kotiinpaluun jälkeen olen jo LÄHES tottunut taas Helsingissä asumiseen ja jo melkein nautinkin siitä, mutta ensimmäisinä päivinä jokainen Birminghamista saatu viesti toi halun palata takaisin. Kaksi ensimmäistä päivää Helsingissä menivät aika tunteiden mylläkässä, koska toisaalta halusin takaisin Birminghamiin, toisaalta nautin Helsingistä, tutuista ihmisistä ja suomalaisesta ruoasta, ja toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä että halusin ylipäätään takaisin Birminghamiin, kun kotiinpaluun ja perheen tapaamisen pitäisi olla vain iloinen asia. Mutta sinne jäi niin paljon! Tuntuu erittäin omituiselta että vaihtovuosi, jota odotin niin kauan ja joka tuntui aika pitkältä ja tärkeältä ajanjaksolta elämässäni, on nyt ohi. Vaikka palaisin Englantiin, en koskaan enää voi palata täsmälleen siihen aikaan ja elämään mikä minulla siellä oli; siihen kouluun, siihen taloon, niitten samojen ihmisten keskelle. 

Koko vaihtovuoden ajan Helsinki ja läheiset ihmiset Suomesta olivat päivittäin mielessä, vaikken ehkä maininnut sitä tällä blogilla kauhean usein. Tylsinä hetkinä koulussa kävelin mielessäni Helsingin katuja ja mietin, millaisia keskusteluja kävisin tuttujeni kanssa. Kaipasin suomen kieltä ja sitä helppoutta, kun voi puhua ilman väärinymmärryksen pelkoa ja ilman tarvetta hakea sanoja. Välillä Birminghamissa tuntui ulkopuoliselta ja jutustelu ei aina luonnistunut saumattomasti englanniksi, ja silloin kaipasin suomen kieltä ja suomalaisia ystäviä ja perhettä.

Kaiken kaikkiaan haluaisin vain muistuttaa tuleville vaihtareille, että vaihtarin elämä ei aina ole niin hehkeää kuin vaihtojärjestöjen kiiltävät esitteet ja vaihtoblogit ehkä antaisivat ymmärtää. Ne yleensä esittelevät vain ne kohokohdat. Jos vaihtoon lähtee sillä asenteella, että arjen kokeminen vieraassa kulttuurissa on itsessään mielenkiintoista, niin vaihdossa pärjää hyvin eikä välttämättä suurta kulttuurishokkia joudu kokemaan. En kuitenkaan halua sanoa että vaihtoni oli tylsä, surkea, mitäänsanomaton, hukkaan mennyt vuosi! Kaukana siitä! Ystävystyin upeisiin ihmisiin, joiden kanssa aion jatkaa yhteydenpitoa. Opin hurjan paljon brittiläisestä kulttuurista ja sain elää unelmaani Englannissa asumisesta. Nyt vaihdon jälkeen tuntuu kuin Birmingham olisi toinen kotikaupunkini, tulevaisuudessa varmaan kuullessani uutisia Birminghamista innostun samalla tavalla kuin briteissä innostuin kuullessani sanan ”Finland” mainittavan jossain. Vaikka kielitaidon kehittyminen ei ollut minulle se ykkössyy vaihtoon lähtiessä, on toki totta että englantini on väistämättä parantunut, ja hyvä niin. Olen oppinut paljon myös eri kulttuureista, sillä Birmingham on tosi monikulttuurinen: vaihtovuoden aikana kävin ensimmäistä kertaa Gurdwarassa ja intialaisissa häissä, ja opin koulussa paljon myös Islamista! Tuntuu, että ymmärrän erilaisia kulttuureja ja ihmisiä nyt paremmin. En vielä tiedä, olenko kehittynyt ihmisenä niinkään paljon. Se on ehkä toinen klisee, mitä tuleville vaihtareille jauhetaan. Toki nuori ihminen kasvaa vuoden aikana ihmisenä normaalistikin paljon, enkä väitä ettei mitään kehitystä olisi tapahtunut. En vain tiedä, kuinka pitkälle tämä kehitys on vaihtovuoden ansiota ja kuinka pitkälle se on vain ”normaalia” kehitystä. Tietenkin minuun vaikuttaneet asiat olivat viime vuoden aikana erilaisia kuin mitä ne ovat olleet Suomessa, ja siten kehitys on voinut olla erilaista, vaikkei sitä välttämättä ole ollut sen enempää kuin yleensäkään vuoden aikana.

Mitä käy blogille? Totta puhuen, en tiedä. Jos teillä, rakkaat lukijat, on jokin toive blogin tulevaisuuteen liittyen, niin kertokaahan toki. En usko että suomalainen elämäni on tarpeeksi mielenkiintoista säännöllisen blogin pitämiseksi, mutta saatan päivittää tänne joitain isompia tapahtumia ja ajatuksiani silloin tällöin. Kai se jää nähtäväksi. Tuntuu melkein surulliselta jättää nyt virallisesti vaihtoblogin kirjoittaminen! Nyyh! No, kohti uusia seikkailuja!

PS Englannin pukukoodivaatimuksista vapauduttuani värjäytin hiukseni sini-vihreiksi. Kai se on symbolista laajemmalle elämänmuutokselle?

Viimeinen ateria

Tapasin läheisimmät englantilaiset ystävät viimeistä kertaa tänään! Mentiin syömään Warehouse Cafe -nimiseen kasvisravintolaan lähellä Birminghamin keskustaa. Ruoka oli herkullista, paikka oli viihtyisä ja seura sitäkin parempaa. Mukana olivat siis Sunaya, Amrit, Létitia ja Frankie. Sain ystäviltä kortteja, Frankielta myös kirjan ja Sunayalta suloisen pehmonallen. Meillä oli tosi hauskaa, mutta jäähyväisten hetki oli aika kauhea. Nämä ihmiset ovat tehneet vuodestani sen mikä se oli, olen oppinut tuntemaan heidät vuoden aikana hyvin ja olemme jakaneet monet keskustelut ja hetket, joita ilman vaihtovuoteni olisi ollut merkityksetön. En tiedä milloin ja missä tulen tapaamaan heidät uudestaan, tai kuinka kauan siihen menee. Tämän vuoksi Suomesta lähtiessä läksiäiset olivat paljon helpommat - edessä oli jännittävä vuosi ja uusia kokemuksia, ja kymmenen kuukauden jälkeen kaikki tapaisi taas uudestaan. Nimenomaan tämä aikaraja ja vaihtovuoden rajallisuus helpottivat Suomesta lähtöä, vuosi kun menee kuitenkin nopeasti uusien kokemusten parissa. Ja vuosi on ollut upea! Kirjoitan tästä lisää jossain vaiheessa, mutta olen erittäin tyytyväinen että lähdin ja sain kokea tämän kaiken. Se että se on nyt melkein lopussa ja joudun hylkäämään tämän elämän ja nämä ihanat ihmiset määrittelemättömäksi ajaksi ja palaamaan samaan vanhaan rutiini-Suomeen on vaikeaa. Minä, Frankie ja Amrit haaveilimme yhdessä reilaamaan lähtemisestä (ja kuvittelimme tapaavamme romanttisesti Eiffel-tornin juurella Pariisissa), ja jos sen pystyisi toteuttamaan, olisi se ihana päämäärä, jota kohti suunnata.

Lupasimme pitää yhteyttä, ja olen todella kiitollinen että elämme aikaa, jolloin sosiaalinen media ja muut systeemit helpottavat kommunikointia huomattavasti. Mutta ei se ole sama kuin se että näkee useita kertoja viikossa koulussa ja keskustelee kasvokkain! Ihmissuhteet ovat muutenkin jo tarpeeksi vaikeita, ja pelkään että menetän joitain kavereitani täällä kun en enää tapaa heitä niin usein. Tiedän olevani niin läheinen muutamien kanssa, että yhteydenpito varmasti jatkuu, mutta lähtö ahdistaa silti.

Aloin kyynelehtiä bussissa matkalla kotiin, kun luin saamani kortit. Sain uteliaita katseita. Ystäväni olivat vain kirjoittaneet minulle ja minusta niin kauniisti! (Sidenote: englantilaiset ovat sentimentaalisempia ja puhuvat tunteista enemmän kuin suomalaiset. Osin tämä on stereotypia, mutta ei suomalaiset ikinä lisää pusuja xxx viestien loppuun tai sano "I love you lots" kavereille.) Miten sitä nyt, kun on ystäviä kahdessa maassa ja aina kaipaa jotakuta?

Vasemmalta: minä, Frankie, Létitia, Amrit. Sunaya puuttuu kuvasta.

Oxford

Torstaina suuntasin siis semi-spontaanisti Oxfordiin. Oli ihan mahtava reissu vaikka itsekseni olinkin, sää oli ihanan kesäinen (varmaan 20 astetta) ja Oxford on tosi kaunis!

En löytänyt sopivia bussilippuja Oxfordiin, joten menin sitten junalla. Oli kiva päästä välillä matkustamaan junalla, koska se on vaan nopeampaa ja mukavampaa... Yleensä ollaan kuitenkin menty bussilla paikkoihin, koska se on aika paljon halvempaa kuin junalla matkustaminen. 

Oxford Castle

Linnan esitteli historialliseksi vangiksi pukeutunut mies, joka kertoi linnan historiasta. Linna rakennettiin noin 1000 vuotta sitten, ja toimi vankilana 1996 asti!

Maisema linnan tornin huipulta

Oxford tunnetaan tietysti huippuyliopistostaan. Oxfordissa on jotain 40 kampusta, mutta kuuluisin niistä on Christ Church College, jossa vierailin. Paikka näyttää ihan Tylypahkalta, ja siellä on kai jotain kohtauksia Harry Potter -leffoihin kuvattukin! Ympärillä pyöri paljon turisteja, ja mietin että olisi kyllä tosi ärsyttävää opiskella turistikohteessa... Opiskelijat kun myös asuvat upealla kampuksella!

Christ Church

Ihan siisti kirjasto...

Kipusin tähänkin torniin!

Ehkä kapeimmat portaat mitkä oon ikinä nähnyt

Minä!! :D

Kävin Oxfordin modernin taiteen museossa

Kaiken kaikkiaan Oxford oli tosi kaunis kaupunki. Pyöräilijöitä oli tosi paljon, kuten varmaan muissakin opiskelijakaupungeissa. Opiskelijoista suurin osa näytti olevan valkoisia ja keskiluokkaisia, mutta muuten ihan "normaaleja" eikä siis kovin snobeilevan näköisiä... Oli hauska nähdä valmistujaiskaapuihin pukeutuneita opiskelijoita Tylypahkamaisen kampuksen käytävillä! Kaupungilla näki myös todella stereotyyppisen näköisiä englantilaisia professoreilta. Muutamia nuoria pukumiehiäkin löytyi. Mutta muuten Oxford olisi voinut olla kuin mikä tahansa muukin yliopistokaupunki. Onneksi menin!

Lontoossa taas!

Mulla on nyt ollut pari kuvapainotteista postausta peräkkäin, ja valitettavasti sama linja jatkuu! Kirjoittaminen vaan vie niin paljon aikaa, ja kun johonkin reissuun lähtee, niin tulee otettua paljon kuvia... Ehkä teistä on kivakin etten koko ajan löpise!

Nyt on ollut taas vauhdikkaat pari päivää. Tiistaina oli viimeinen koe (englannin kielen koe) ja sen jälkeen mentiin Bella Italia -nimiseen halpaan italialaiseen syömään muutamien koululaisten kanssa. Tiistaina kävin Lontoossa Venlan ja Roosan kanssa ja torstain vietin itsekseni Oxfordissa. Tänään olisi tarkoitus käydä Black Country Museumissa ja iltapäivällä ravintolassa syömässä läheisimpien kavereiden kanssa LÄKSIÄISTEN merkeissä. Byhyy. Viikonloppu menee varmaan pakkaillessa (koska se on TOSI vaiheessa) ja maanantaina koittaakin sitten lähtö. En osaa ymmärtää että tää vuosi tulee kohta päätökseensä... No mutta, mun oli tarkoitus kertoa vaan Lontoosta ja Oxfordista tässä ja nyt mä löpisen taas! Jaan nää postaukset kahteen osaan, eli ensin kuvia keskiviikolta Lontoosta.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Brandy Melville

Käytiin Brandy Melvillen liikkeessä Kings Roadilla. Haluaisin Brandy Melvillen ja Urban Outfittersin kaltaisia liikkeitä enemmän Suomeen/Helsinkiin! Ensinnäkin niitten vaatteet on tosi kivoja ja toisekseen vaikka ne on vähän kalliimpia, niin olisin valmis maksamaan sen ekstrahinnan, koska vaatteet on valmistettu Euroopassa, eikä siis missään hikipajoissa lapsityövoimalla.

Seuraavaksi menimme South Kensingtoniin. 

Käveltiin sattumalta Skandium-kaupan ohi, jossa myydään pohjoismaalaista designia! Tottakai menimme sisään...

Oltiin innoissamme suomalaisten herkkujen löytämisestä!

Roosa ja Venla ostivat jotain suomalaisia karkkeja. Itse en viitsinyt, kun olen parin päivän päästä kuitenkin Suomessa ja myytävät herkut olivat tietysti aika hintavia.

Harrods!

Pysähdyttiin Kensington Gardensissa syömään eväät

Pyörittiin vähän aikaa Notting Hillissä... Ihania taloja!

Seuraavaksi Covent Gardeniin...

<3

Jalat oli reissun jälkeen aika poikki, sen verran tuli kierrettyä! Oli tosi kiva kyllä käydä Lontoossa, kun säätkin suosivat. Siellä ei vois ikinä viettää liian pitkään, aina riittää nähtävää. Lontoon jälkeen päätin vielä mennä juna-asemalle ostamaan liput Oxfordiin seuraavalle päivälle, koska torstai oli viimeinen mahdollisuus tehdä mitään vastaavaa. Onneksi menin, muuten olisi jäänyt kaduttamaan. Mutta olin kyllä tosi´väsynyt kahden päivän reissauksen jälkeen!

Päivä Walesissa

OLIN EILEN WALESISSA!!!! Kuka on kateellinen? Mä olisin ;)

Roosa, eli yks toinen vaihtari Suomesta, oli lähössä isäntäperheensä kanssa Walesiin ja pyysi mua mukaan. Musta tuntuu että joskus aiemmin olisin vierastanut kokonaista päivää vieraan perheen autossa, mutta nyt olin vaan tosi innoissani että sain mahdollisuuden mennä Walesiin ja siksi suostuin. Matkassa oli mukana siis minä, Roosa, ranskalaisvaihtari Violette, ja Roosan ja Violetten isäntäperhe, eläkeläispariskunta.

Maisemat Walesissa olivat ihan huikeat! Pysähdyttiin neljässä paikassa Länsi-Walesissa: Barmouth, Tywyn, Aberdyfi ja Machynlleth. Kaikki niistä olivat nättejä, tosin tuntui että parhaat maisemat näkyivät oikeastaan auton ikkunasta matkan varrella. Tässä kuitenkin kuvia niistä neljästä paikasta!

Barmouth
Pysähdyttiin Barmouthissa, että saataisiin tauko autossa istumisesta, mutta päädyin ottamaan sieltä eniten kuvia... Nätti pikkukaupunki/kylä!

Kaikki kyltit oli kahdella kielellä!

Tywyn

Syötiin tällä kivikkoisella rannalla eväät! Ihan jees piknikpaikka.  

Aberdyfi
Ihana hiekkaranta! Violette ja Roosa kävivät uimassa Atlantissa, itse tyydyin vaan kahlaamaan nilkkoihin asti koska se vesi oli KYLMÄÄ! Lisäks alko vähän tihuttamaan... Päivä oli muutenkin aika harmaa, mutta ainakin säästyttiin pahimmilta vesisateilta!

Machynlleth

Käytiin tässä söpössä kylässä/pikkukaupungissa kahvilla (tai siis teellä). Tästä suunnattiin sitten takaisin Birminghamia kohti ja käytiin vielä syömässä halvassa pubissa Englannin puolella Shrewsburyssa.

Päivä oli kokonaisuudessaan tosi hauska! Autossa riitti hauskoja keskusteluja suomalaisen, ranskalaisen ja englantilaisen kulttuurien eroista, Beatleseista, historiasta ja luonnosta. Wales on erittäin kaunis... Maisema oli mäkistä ja tosi vihreää, paljon lampaita ja jonkin verran myös lehmiä ja hevosia oli ulkona. Miksei Suomessakin ole yhtä paljon tai yhtä söpöjä pikkukyliä ja -kaupunkeja?