Minä ja
muutama muu Religious Education –opiskelija koulustamme (sekä suuri joukko
muista kouluista) osallistuimme tänään lukiolaisille tarkoitettuun työpajaan
Birminghamin yliopistolla. Meille järjestettiin erilaisia sessioita,
koekysymyksiin vastaamisesta abortin eettisyyteen ja pääaiheeseemme islamiin.
Paras osa koko päivässä oli kuitenkin teologi Dr. Andrew Daviesin lyhyt
luento siitä, miksi uskontoja ja teologiaa on tärkeä opiskella ja kuinka
uskonnot pelastavat henkiä (kun yleensä väite on päinvastainen). Hän puhui
erittäin kiinnostavasti siitä, miten uskonnot ovat edelleen tärkeä osa yhteiskuntaa,
ja kuinka niitä ymmärtämällä maailmasta voidaan tehdä parempi paikka.
Uskontojen välinen yhteisymmärrys sekä eri näkemysten tuntemus on tärkeää,
sillä sitä kautta ihmiset ymmärtävät toisiaan, ja väärinymmärrysten synnyttämiä
konflikteja on vähemmän. Davies sanoi, ettei hän
tarkoita yhteisymmärryksellä tarvetta olla samaa mieltä
uskonkysymyksistä, vaan keskustelusta eri uskonryhmien välillä. Näin lisätään yhteenkuuluvuutta yhteisöissä, ja kaikki
tulevat toimeen paremmin. Daviesin mukaan suurinta osaa ”uskonnollisista
sodista” ei myöskään voi laittaa uskonnon piikkiin, sillä yleensä niissä on ennemminkin
kyse vallasta ja maa-alueesta. Olisin ollut tyytyväinen, jos koko päivän
ohjelmamme olisi käsitellyt näitä aiheita puheelle varatun 20 minuutin sijaan, sillä se oli erittäin kiinnostavaa.
Mieleeni jäi
loppupäiväksi, kuinka Davies kritisoi Richard Dawkinsia. Richard Dawkins on
evoluutiobiologi ja kenties maailman tunnetuin ateisti, joka on kirjoittanut
kirjan The God Delusion (suomeksi Jumalharha). Hänestä Davies sanoi:
”The world would be a better place if scientists only talked about science and theologists only talked about religion.”
Osapuilleen
näin, yritin saada suoran sitaatin talteen. Hänen näkemyksensä on siis, että
tieteilijät tietävät parhaiten tieteestä ja teologit uskonnosta – kummankaan ei
siis tulisi puuttua toisen aiheeseen (Davies sanoi itse tietävänsä hyvin vähän
tieteestä, ja sanoi Richard Dawkinsin tietävän uskonnosta vielä vähemmän). Olen
vahvasti samaa mieltä.
Ne, jotka
eivät tunne minua saattavat nyt olettaa, että olen kovinkin uskonnollinen. En
ole. Olen ateisti sanan kirjaimellisessa merkityksessä: en usko Jumalaan. Omaan
maailmankuvaani Jumala ei yksinkertaisesti sovi, enkä juuri pohdi sitä sen
enempää, sillä se ei ole minulle tärkeää. Ymmärrän kuitenkin uskontojen
merkityksen, enkä ajattele, että oma tulkintani maailmasta olisi yhtään sen
parempi kuin kenenkään muun.
Myönnän,
etten tunne Richard Dawkinsin ajatuksia kovin hyvin. En ole koskaan lukenut
hänen kirjojaan, ja tiedän hänestä vain sen mihin olen netissä joskus
törmännyt. Tätä tekstiä varten googlasin vähän ekstra-informaatiota, mutten
silti väitä olevani asiantuntija kaikessa siinä, mitä hän edustaa. Annetaan
siis herra Dawkinsin puhua omasta puolestaan hetki:
Suurin
ongelmani tieteilijöitä kohtaan, jotka sanovat tieteen tarjoavan loogisen
selityksen kaikelle mitä uskonnoilla on tarjottavanaan (Richard Dawkins ei suinkaan
ole ainoa avoimesti ateisti tieteilijä, esimerkiksi Stephen Hawking ilmoitti syksyllä tieteen olevan nyt siinä pisteessä, ettei uskontoja tarvita enää mihinkään),
on että he kuvittelevat uskon jumalaan olevan keskeisin tai jopa ainoa opetus
kaikissa uskonnoissa. Että ilman uskoa jumalaan uskonnoilla ei ole
minkäänlaista arvoa. Että jumalaan uskovat ihmiset ovat typeriä
huuhaa-hihhuleita, joille pitää opettaa ja todistaa, ettei jumalaa ole
olemassa. Että usko jumalaan tarkoittaa tieteellistä sivistymättömyyttä.
Richard Dawkins
näyttää myös keskittyvän kreationisteihin, jotka eivät tosiaan edusta kaikkia
maailman uskovaisia. Hän, ja monet muut ateistit, yksinkertaistavat
uskonnolliset maailmankuvat ja jotenkin onnistuvat ryhmittämään kaikki
erilaiset uskonnot yhdeksi samaksi kasaksi, jonka kuvittelevat edustavan
ymmärtämättömyyttä, ehdottomuutta ja kaikkea sitä, mikä maailmassa on vikana. Kuten
sanoin, olen itse ateisti, mutta termi ”anti-religious”, jota Dawkins käyttää
itsestään, kauhistuttaa minua. Miksi pitää olla uskontoja vastaan jos ei ole
itse uskonnollinen? Eikö muita maailmankuvia pitäisi suvaita? Eikö ole aika
ahdasmielistä sanoa, että oma maailmankuva on se ainoa oikea, ainoa looginen?
Monet ateistit (mukaan lukien Richard Dawkins, korjatkaa jos olen väärässä)
usein kritisoivat uskovaisia ihmisiä siitä, etteivät he ole avoimia
keskustelulle. Heidän kanssaan ei voi käydä järkevää dialogia tai väittelyä,
koska he kieltäytyvät kuuntelemasta vastapuolen argumentteja. Mutta eikö sama
koske Dawkinsia? Hänkään ei vaikuta olevan kovin valmis keskustelemaan,
etenkään kuuntelemaan muiden näkemyksiä ilman ennakkoluuloja. Hän ei suostu
dialogiin niiden ihmisten kanssa, joiden maailmankuva on uskonnollinen. Loogisesti
Dawkinsin pahin vastustaja on tietysti uskonnollinen fundamentalisti;
kuvittelen Dawkinsin ja jonkun kreationistin huutavan toisilleen huoneen
toisilta puolilta, kumpikaan pysähtymättä kuuntelemaan toisen näkemyksiä. Mutta
mielestäni tämä fundamentalisti ja Dawkins (tai kuka tahansa muu
mielipiteissään vahva ja periksiantamaton ateisti) eivät ole kovin kaukana
toisistaan. Dawkins on ateismissaan lähes hurmoksellinen, ikään kuin ehdoton
usko Jumalan olemassaolottomuuteen olisi hänen uskontonsa. Samalla tapaa kuin
Dawkins näkee kaikkien uskonnollisten ihmisten maailmankuvan tärkeimpänä osana
uskon Jumalaan, vaikuttaa hänen maailmankuvansa merkittävimpänä kohtana olevan epäusko
Jumalaan. Tietyissä uskonnoissa (esim. islam, kristinusko) on tärkeää levittää
sanaa, kristinuskossa tämä perustuu lähetyskäskyyn. Yksinkertaistettuna
tavoite on siis käännyttää mahdollisimman paljon ihmisiä omaan uskontoon.
Ja kas kummaa, näemmä on olemassa Richard Dawkins Foundation. Myönnettäköön,
järjestön tavoite ei ole levittää ateismia, vaan:
” remove the influence of religion in science education and public policy, and eliminate the stigma that surrounds atheism and non-belief.”
mikä sinänsä on tärkeä
tavoite (tosin länsimaissa stigma on ennemminkin uskonnoissa kuin ateismissa, mutta jätetään se sikseen). Kuitenkin järjestön lähtökohta on selkeästi ateismissa, ja tällainen
järjestäytynyt ateismi hämmästyttää minua. Jos ateismi tarkoittaa uskonnottomuutta
(eikä mitään sen kummempaa agendaa), niin miksi se tarvitsee järjestäytymistä?
Miksi ei-uskonnollisuus tarvitsee konferensseja ja tapahtumia? Miksi ateistit
tuntevat tarvetta julistaa, että he EIVÄT usko johonkin? Koska itse koen oman
ateismini niin, ettei uskonnolla vain ole suurta merkitystä elämässäni, tuntuu
tällainen aktivismi negatiiviselta. Tietenkin niin kauan kuin se ei vahingoita
ketään, kuka vaan saa järjestää mitä tapahtumia tahansa. Mutta liian usein
ateismi tuntuu lähentelevän uskonnonvastaisuutta, mitä en hyväksy.
Richard Dawkinsin
Jumalharha ei ole ainoa ateismia käsittelevä kirja. Kirjallisuutta tuntuu
olevan yltäkylläisesti. Taas, jos ateismi tarkoittaa, ettei Jumalaa ole
olemassa (eikä siis esimerkiksi uskonnonvastaisuutta), on ihmeellistä, että
siitä riittää kirjoitettavaa. Ateismikirjallisuudessa vetää puoleensa varmaan
kiinnostus metafysiikkaa eli olemassaolon luonnetta kohtaan. Jos erilaiset
maailmankatsomukset kiinnostavat, lukekaa filosofiaa tai tutustukaa maailmanuskontoihin!
Olkaa suvaitsevia ja valmiita keskustelemaan. Kuten professori Davies tänään
opetti: muiden maailmankatsomusten ymmärtäminen tekee maailmasta paremman
paikan.
PS Mielenkiintoinen
artikkeli seksismistä järjestäytyneen ateismin piirissä: http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/sep/18/richard-dawkins-sexist-atheists-bad-name
Pahoitteluni, etten ole päivittänyt
tänne mitään vähään aikaan. Tämäkään teksti ei juuri liittynyt vaihtovuoteeni,
mutta tuntui että halusin purkaa päässäni pyöriviä ajatuksia. Birminghamin
yliopisto oli hieno paikka ja oli mielenkiintoista päästä tutustumaan siihen!
